Minkä takia keskustelussa avioliitosta, kansanedustaja voi julkisesti verrata homoja koiriin? Minkä takia ihmiset joilla on erilainen ihonväri kuin suomensuomalaisilla käsitellään usein ulkopuolisiksi siitäkin huolimatta, että he voivat olla eläneet Suomessa koko ikänsä? Onko näiden välillä yhteyttä?

Jos mietimme kansakuntaa, jonka perusta on ydinperhe. Tai kirkkoa, joka pyhittää sen suurimmaksi juhlakseen, voimme ehkä raottaa sitä mistä tämän yhteiskunnan monimuotoinen syrjintä on myös peräisin. *

Ajatus perheestä yhteisön ja yhteiskunnan keskeisimpänä jatkajana ja muodostajana tuottaa ihmisiä kahdella tasolla.

He saavat ensimmäisen yhteytensä yhteiskuntaan syntyessään: ensimmäinen osa heidän ihmisyyttään määrittyy osallisuutena, joka rakennetaan heidän “alkuperällään”.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut asia mitä tarvitaan kokonaisen yksilön luonnissa. Hänen pitää myös omalta osaltaan jatkaa yhteiskuntaa. Hänen on siis osaltaan mentävä naimisiin ja luotava uusi laillinen lapsi. Ja tässä tuleekin se ihmeellinen ajatus johon kompastuin viime viikolla:

Kun yhteiskunta ja sen jatkuvuus perustellaan juuri perheellä, täyttä ihmisyyttä merkitsee juuri paikalliseen ihonväriin jäävä heterous. Toisaalta ihonväri, sukunimi ja monet muut havaittavat piirteet todistavat alkuperän, eli ruumiin paikan maailmassa.

Kun taas identiteetti ja ruumiin kyvyt määrää elinkaaren, joiden avulla voidaan päästä aivan erityiseen paikkaan: nimittäin siihen kaikkeen valtaan ja etuoikeuksiin jotka suodaan sille joukolle joka on vastuussa yhteiskunnan jatkumisesta.

Valtiolla on ollut keskeinen rooli ydinperheen muodon ja sisällön määräämisessä. Kaikki lait, määräykset, virastot ja sivistys joilla kontrolloidaan perheiden muotoa eivät kuitenkaan ole pelkästä sattumalta sellaisia kuin ovat. Kirkko, siis luterilainen kirkko, on syvemmin sidoksissa Suomen valtioon kuin presidentin joulukirkkokuvaukset antavat ymmärtää. Kirkon opeissa ihmisyydestä tämä kontrollointi saa perustelunsa, syynsä ja siunauksensa (ja me muut, jokapäiväiset syntimme).

Setan politiikka on ollut tässä selkeä. Että homot ja lesbot voivat olla täysivaltaisia ihmisiä heteroiden rinnalla, heillä on oltava samat oikeudet ja mahdollisuudet. Setalaiset ovat ajaneet onnistunutta politiikkaa sisällyttää homot ja lesbot heteromaailman järjestykseen.

Sitä mukaan kun homot ovat hankkineet samat oikeudet kuin heterotkin jatkaa yhteiskuntaa, hekin ovat päässeet esim. eduskuntaan, vaikkei ehkä Lapin Kansaan. Samalla kun julkisessa piirissä, lehdissä ja televisio-ohjelmissa, lesbot ovat jääneet kotiin hankkimaan lapsia, homot ovat siirtyneet johtotehtäviin. Mitään tulonsiirtoa ei välttämättä tapahdu tässä yhtälössä, mutta mediamässäilyn avulla perinteet on pidetty yllä ja sukupuolirauha saavutettu. Aamen.

Onko tämä kuitenkaan ainut tapa katsella maailmaa? Onko homojen ja lesbojen oikeudet poistaneet rasismia? Tai ableismia? Ovatko sukupuoliroolit hälventyneet? Pitäisikö taistelun olla joidenkin sisällyttämisen, vai koko perheiden ja sosiaalisuuden normittamista ja arvottamista vastaan? Kattaako ajatus heteronormista edes kaiken sen mihin useissa tilanteissa ns. normaalien etuoikeus juuri perustuu?

Yhteisöjen keskeisenä piirteenä voi myös olla aivan muut hetket ja suhteet kuin ydinperhe. Jotta tämä yhteiskunta lakkaisi perustumasta niihin ulossulkeviin rakenteisiin joihin se tällä hetkellä perustuu, täytyy ajattelun muuttua. Ydinperheen keskeisyyden poistaminen muuttaisi maailman kertaheitolla eikä pienillä poliittisilla korrektiuksilla. Siirryttäessä tästä ulossulkevasta logiikasta aivan toisenlaisten yhteiskunnan jatkamisen varaan, alkaa myös muuttua moni muu asia. Me voimme arvottaa aivan muita asioita yhteenkuuluvuuden perustoiksi kuin pelkän ydinperheen.

Ja queereillä ihmisillä on tähän aivan erityinen mahdollisuus. Me nimittäin saatamme vapautua hyvin monen eri ikeen alta miettimään elämäämme ja suhteitamme uudelleen, jos meidät satutaan heittämään tuon lopulta hyvin ahtaan laatikon ulkopuolelle. Oli syy siihen mikä tahansa.

* puhun tässä ydinperheestä ja naimisiin menemisestä ja lasten hankinnasta hyvin ei konkreettisella tavalla. En väitä, että niiden tekeminen millään tavalla tuottaisi tätä yhteiskuntaa uudestaan. Päinvastoin, väitän että valtiollinen ja kirkollinen ajattelu perustuvat näiden toimien nostamiseen etusijalle muiden kustannuksella ja sitä kautta ihmisten arvottamiseen ja syrjimiseen. Ja että tällä on negatiivisia vaikutuksia myös kyseisten toimien suhteen, sillä sitä kautta ne ovat myös vahvasti kontrolloituja ja normatisoituja – asioita joita niiden ei tarvitsisi olla.