Oon miettiny paljon mun sanoja. Miten sanat loppuu kesken ja miten se, että ne loppuu kertoo köyhyydestä. Se on köyhyys jos ei voi löytää sanoja joilla kertoa positiivisesti itsestään, omanlaisistaan ja muunlaisista ihmisistä. Jos ei ole sanoja ihmisyydelle, joka koskettais kaikkia.

Kun ei ole sanoja omille iloille, kokemuksille niin niitä ei voi edes piirtää hiekkaan vaikka niissä kävelis päivästä toiseen. Jos kaikki sanat mitä on, on tuomitsevia, arvottavia. Sanoja jotka kertovat meille että me ollaan vääränlaisia, ulkopuolisia niin ne kokemukset jotka voisivat olla minkälaisia tahansa ovatkin täynnä ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta.

Ja kun mä puhun sanoista, mä puhun myös tarinoista. Mä oon aina rakastanut tarinoita. Joskus mä katoin telkkua, mutta ne tarinat.. en mä ollut niissä. Niillä oli vain sanoja, jotka jätti mut hiljaiseksi. Monet tarinat suututti mua, miten ne kertoi asioita aina samoin. Lopulta lopetin telkun kahtomisen. Aloin kuunnella ihmisiä. Ja mä huomasin, miten kaikki kertoivat jatkuvasti toisilleen tarinoita. Miten paljon oli erilaisia sanoja.

Mä janosin tarinoita ihmisten elämästä, tapahtui ne sitten täällä tai Trobriandeilla, oli niitten aihe mikä tahansa. Mä huomasin miten paljon sanoja ihmisillä oli. Ja mikä rikkaus se olikaan, kun ne laittoi yhteen. Mä kuuntelin ja löysin itseäni ja toisia ja niin paljon että mulla itellä ei ees oo sille kaikelle sanoja.

Jotkut hämmentyivät kun en enää välittänytkään jutella siitä mitä salkkareissa tapahtui. Ne sanat mä olin jättänyt taakseni. Ehkä niillä oli vain sanoja televisiosta, lehdistä, kirkoista ja sen semmoisista. Sanoja jotka vuosien mittaan ovat mulle muuttuneet kaukaisemmiksi ja vieraammiksi. Kuin jostain toisesta maailmasta, jossa mun maailmaa ei voisi edes kuvitella. Jossa mä olin outo vieras. Mä katsoin miten ihmiset häpesivät, hiljenivät, taistelivat niiden sanojen kanssa. Ja joskus mä kerroin niillekin tarinoita kaukaisista saarista ja hämyisistä baareista.