I've been thinking about surfaces
the ones where we meet, like this.
How to do less,
make space.
Where does one go too far?
Where does the surface become empty?
Where does silence, space, become too vast?
What is the point where things just disappear?
(and also about autumn).
On ollu niin paljon hommia, että en oo saanu mahdollisuutta istua ja miettii sarjakuvia. Mut eilen menin varta vasten istumaan kahvilaan ja piirsin tän. Kävin viime viikolla pitkällä lenkillä ja siellä näin tollasen kuolleen puun johon oli tullut paljon kääpiä.
Käävät on paljon laajempia rihmastoja kuin niide näkyvät muodot. Sienet ovat siinä kiehtovia, että ne saattavat olla hyvin suuria, mutta niistä näkyy hyvin vähän. Se pinta missä ihminen pystyy havainnoimaan sen olemassaolon on hyvin rajallinen.
Pinnan ikuinen ongelma.
Comments
Post new comment